4. Seinistä, liian korkeista seinistä ja sukkahousuista, jotka tahtovat kävellä maailman laidalle

Kävelen. Ripeitä askelia. Yksi, kaksi. Vai kävelenkö? Vilkaisen jalkojani ja kurkustani kurahtaa hetken verran sitkeää naurua. Tiedän varsin hyvin sen raastavan aivojasi. Kas, minähän olen raastin. Aivan kuten ne viisitoista ruostunutta sänkyni alla. Sinnehän minä sinutkin mielelläsi viskaisin, kuristettuani sinut ensin sukkahousuihini. Sinä sanoit, että kuulostaa mukavalta ja minä sanoin, että näin on. Harmikseni sukkahousuni ovat kaikki sinulla lainassa, joten saattaapa olla hyvinkin mahdollista, että sinä ehdit ensin. Vilkaisen jälleen jalkojani enkä edelleenkään näe niitä, ja totean olevan viisaampaa lopettaa nauraminen. Muutenhan saattaisin vaikuttaa tyhmältä, mitä en tosiaankaan ole.
   Sillä näin se vain on. Jos olisin tyhmä, en olisi tässä. Olisin sänkyni alla raastinteni kanssa ja itkisin ja valittaisin niille. Kohtalontoverini, yhtykää. Saattaisin karata niiden kanssa maailman reunalle. Istua siinä, roikottaa jalkojani yli laidan ja odottaa, että joku tulee ja käskee minun tulla pois, etten vain putoa. Loisin omahyväisen katseen ja hyppäisin alas. Ja kaikki surisivat minua, minua, vain minua. Hautajaisissani soitettaisiin omia kappaleitani ja tarjoiltaisiin hienoa kuohuviiniä.
   Tässä minä nyt kuitenkin satun olemaan. Enhän ole tyhmä kuitenkaan ja mene ulos. Vaikka olisikin paljon helpompaa olla tyhmä ja mennä ulos. Juosta pakoon. Mitäpä haittaa minun tyhmyydestäni teille olisi? Tykkään keräillä taskuuni pieniä maapalloja, rakastan rutistella niitä tietäen aiheuttavani paljon tuhoa. Mutta minä itken itseäni, se on mielestäni ehkä jopa liiankin suuri anteeksipyyntö niin pienistä. Tekopyhyys. Oi, olen liian hyvä tähän maailmaan. Liian hyvä. Liian oma itseni. Liianliianliian.
   No rakkaani, miksi emme siis lähde? Minä haluaisin mennä Intiaan, mutta sinä saat päättää. Grönlanti? Brasilia? Vai jos mentäisi vaan, ilman päämäärää? Käveltäisiin todellakin maailman reunalle. Sen yli. Avaruuteen. Sen yli. Paratiisin läpi, betonikaupunkien läpi. Ihmisten läpi. Etsittäisiin värejä ja pyydystettäisiin niitä kauniita lauluja, jotka soivat päässämme. Oltaisiin ihan hiljaa. Iltaisin vaihdettaisiin päivän aikana kerätyt katseet. Rakastettaisiin liikaa ja liian vähän ja juuri sopivasti. Heitetään itsemme pois.
   Mutta taivas on niin kovin sininen, minä en tahdo nyökkäillä sille. Minä pudistelen sille päätäni alaspäin, jolloin näen alhaalla maassa tanssivia miehiä. Ne nauravat kimeää naurua joka sattuu korviini, tunkeutuu ahtaaseen mieleeni ja huoneeseeni. Se repii tiensä läpi ihon ja tärykalvojen ja puree aivojani tuhansiksi pieniksi kappaleiksi. Miehet nauravat vaikka minä en enää naura. Olen tympivä henkilö. Olen kävelevä kivi. Kalloni kolisee kuin marakassi, lyön sillä rytmiä. Yksi, kaksi, kolme.
   Voisin lähteä ulos, jos haluaisin. Voisin kävellä tai juosta. Voisin sytyttää savukkeen. Voisin ostaa sanomalehden ja mennä puistoon lukemaan sitä. Tai sarjakuvalehden. Tai muotilehden. Voisin leikata siihen pienet reiät silmien kohdalle ja tarkkailla tanssivia miehiä koko päivän. Jos haluaisin. Voisin matkustaa raitiovaunulla ympäri kaupunkia yhä uudestaan. Jos haluaisin. En halua. En ollenkaan.
   Niinpä lyön rytmiä tyhjällä päälläni yhä ikkunasta katsellen ja miehet tanssivat. Seinissä kaikuu, huhuu. Yksi, kaksi, kolme. Sanotaan, että vierivä kivi ei sammaloidu. Minä kuivuin jo aikaa sitten. Lyön rytmiä, miehet tanssivat.
   Sinä haluaisit mennä mihin tahansa. Vesitorninmäki? Kauppatori? Naurettavia ajatuksia. Minä en mene ulos. Minä en tahdo mennä ulos. Minulla on kahvia ja appelsiinimehua ja minulla on itseni. Minulla on oma pieni kantarellitaivaani.
Ja tiedätkös, minähän jo kävelen. Liity seuraan kultaseni. Ja ota sukkahousut mukaan.