4. Seinistä, liian korkeista seinistä ja sukkahousuista, jotka tahtovat kävellä maailman laidalle

Kävelen. Ripeitä askelia. Yksi, kaksi. Vai kävelenkö? Vilkaisen jalkojani ja kurkustani kurahtaa hetken verran sitkeää naurua. Tiedän varsin hyvin sen raastavan aivojasi. Kas, minähän olen raastin. Aivan kuten ne viisitoista ruostunutta sänkyni alla. Sinnehän minä sinutkin mielelläsi viskaisin, kuristettuani sinut ensin sukkahousuihini. Sinä sanoit, että kuulostaa mukavalta ja minä sanoin, että näin on. Harmikseni sukkahousuni ovat kaikki sinulla lainassa, joten saattaapa olla hyvinkin mahdollista, että sinä ehdit ensin. Vilkaisen jälleen jalkojani enkä edelleenkään näe niitä, ja totean olevan viisaampaa lopettaa nauraminen. Muutenhan saattaisin vaikuttaa tyhmältä, mitä en tosiaankaan ole.
   Sillä näin se vain on. Jos olisin tyhmä, en olisi tässä. Olisin sänkyni alla raastinteni kanssa ja itkisin ja valittaisin niille. Kohtalontoverini, yhtykää. Saattaisin karata niiden kanssa maailman reunalle. Istua siinä, roikottaa jalkojani yli laidan ja odottaa, että joku tulee ja käskee minun tulla pois, etten vain putoa. Loisin omahyväisen katseen ja hyppäisin alas. Ja kaikki surisivat minua, minua, vain minua. Hautajaisissani soitettaisiin omia kappaleitani ja tarjoiltaisiin hienoa kuohuviiniä.
   Tässä minä nyt kuitenkin satun olemaan. Enhän ole tyhmä kuitenkaan ja mene ulos. Vaikka olisikin paljon helpompaa olla tyhmä ja mennä ulos. Juosta pakoon. Mitäpä haittaa minun tyhmyydestäni teille olisi? Tykkään keräillä taskuuni pieniä maapalloja, rakastan rutistella niitä tietäen aiheuttavani paljon tuhoa. Mutta minä itken itseäni, se on mielestäni ehkä jopa liiankin suuri anteeksipyyntö niin pienistä. Tekopyhyys. Oi, olen liian hyvä tähän maailmaan. Liian hyvä. Liian oma itseni. Liianliianliian.
   No rakkaani, miksi emme siis lähde? Minä haluaisin mennä Intiaan, mutta sinä saat päättää. Grönlanti? Brasilia? Vai jos mentäisi vaan, ilman päämäärää? Käveltäisiin todellakin maailman reunalle. Sen yli. Avaruuteen. Sen yli. Paratiisin läpi, betonikaupunkien läpi. Ihmisten läpi. Etsittäisiin värejä ja pyydystettäisiin niitä kauniita lauluja, jotka soivat päässämme. Oltaisiin ihan hiljaa. Iltaisin vaihdettaisiin päivän aikana kerätyt katseet. Rakastettaisiin liikaa ja liian vähän ja juuri sopivasti. Heitetään itsemme pois.
   Mutta taivas on niin kovin sininen, minä en tahdo nyökkäillä sille. Minä pudistelen sille päätäni alaspäin, jolloin näen alhaalla maassa tanssivia miehiä. Ne nauravat kimeää naurua joka sattuu korviini, tunkeutuu ahtaaseen mieleeni ja huoneeseeni. Se repii tiensä läpi ihon ja tärykalvojen ja puree aivojani tuhansiksi pieniksi kappaleiksi. Miehet nauravat vaikka minä en enää naura. Olen tympivä henkilö. Olen kävelevä kivi. Kalloni kolisee kuin marakassi, lyön sillä rytmiä. Yksi, kaksi, kolme.
   Voisin lähteä ulos, jos haluaisin. Voisin kävellä tai juosta. Voisin sytyttää savukkeen. Voisin ostaa sanomalehden ja mennä puistoon lukemaan sitä. Tai sarjakuvalehden. Tai muotilehden. Voisin leikata siihen pienet reiät silmien kohdalle ja tarkkailla tanssivia miehiä koko päivän. Jos haluaisin. Voisin matkustaa raitiovaunulla ympäri kaupunkia yhä uudestaan. Jos haluaisin. En halua. En ollenkaan.
   Niinpä lyön rytmiä tyhjällä päälläni yhä ikkunasta katsellen ja miehet tanssivat. Seinissä kaikuu, huhuu. Yksi, kaksi, kolme. Sanotaan, että vierivä kivi ei sammaloidu. Minä kuivuin jo aikaa sitten. Lyön rytmiä, miehet tanssivat.
   Sinä haluaisit mennä mihin tahansa. Vesitorninmäki? Kauppatori? Naurettavia ajatuksia. Minä en mene ulos. Minä en tahdo mennä ulos. Minulla on kahvia ja appelsiinimehua ja minulla on itseni. Minulla on oma pieni kantarellitaivaani.
Ja tiedätkös, minähän jo kävelen. Liity seuraan kultaseni. Ja ota sukkahousut mukaan.

3. Tytöistä, ystävyydestä ja asioista siitä väliltä

Olen matkalla neiti Kevään luokse. Hän on minun paras ystäväni. Hänellä on kultaiset hiukset ja maailman kauneimmat silmät, sulaa suklaata. Neiti Kevät kirjoittaa runoja. Hänen runonsa ovat yhtä kauniita kuin hän itse. Ne kertovat rakkaudesta, kermavaahdosta, pojista, metsäpeuroista. Minusta ne eivät koskaan kerro, vaikka haluaisin. Haluaisin kovin.
   Neiti Kevät on keittänyt minulle teetä. Hän on laittanut sinne tasamitallisen hunajaa, täydellistä. Hänen huulensa ovat hunajaa. Hän on hunajaa. Minä olen laittanut itseni hienoksi. Minulla on uusi paita, kirpputorilta. Siinä on valkoisia palloja. Minulla on punaiset huulet ja olen harjannut hiukseni. Minä merkitsen aina kalenteriin kun harjaan hiukseni. Tämä on yksi niistä päivistä. Neiti Kevät puhuu itsestään, ei hän minua huomaa. Mutta ei minua haittaa, minä tykkään kuunnella kun neiti Kevät puhuu itsestään. Hän puhuu siitä miten söi eilen myrkyllisiä pähkinöitä, hän kertoo miten tapasi tuhat poikaa. Hän kertoo pojista ja salaisista asioista, joita teki poikien kanssa. Niitä minä en haluaisi kuulla, mutta koska ne tulevat neiti Kevään suusta, minä kuuntelen.
   Pojat tanssittivat neiti Kevättä koko illan. Minä olin silloin kotona. Olin kotona yksin. Minä olen vähän surullinen, vähän vihainen. Minä olin kotona koko illan ja neiti Kevät tanssi poikien kanssa. Miksi neiti Kevät ei tanssi minun kanssani? Hänen pitäisi tanssia minun kanssani. Neiti Kevät kertoo miten pojat suukottelivat häntä pusikossa. Puisto oli ollut humalainen ja ilta lämmin kuin syli. Oli ollut niin kovin kaunista. Pojat olivat suukotelleet häntä ja hän oli oksentanut yhden pojan päälle. Neiti Kevät nauraa. Minä hymyilen väkinäisesti. Minun olisi kuulunut pitää neiti Kevään tukkaa kun neiti Kevät oksensi. Neiti Kevään olisi kuulunut oksentaa minun päälleni.
   Neiti Kevät kertoo minulle poikien pippeleistä. Minua ällöttää. Minä en halua puhua sellaisista asioista. Minä haluan ajatella että maailma on puhdas eikä siellä ole pippeleitä. Siellä on neiti Kevät ja minä. Ja neiti Kevät kirjoittaa minulle runoja joissa on metsäpeuroja ja auringonkukkia.
   Puissa on jäähelmiä. Neiti Kevään nauru on jäähelmiä ja ensimmäinen puron solina. Jos neiti Kevät vain sanoisi että hänellä on kylmä, minä ottaisin hänestä kiinni. Jos hän vain sanoisi, että hänen on yhä kylmä, ja minä saisin ottaa kiinni tiukemmin. Minä pelkään että neiti Kevät juoksee pois. Neiti Kevät putoaa junan alle. Neiti Kevät on liian kaunis maailmaan. Neiti Kevään jalat sulavat kuumaan asfalttiin. Sano vielä kerran, että sinun on kylmä, rakkaani. Neiti Kevät sanoo että on mukavan lämmintä kun on sukkahousut. Neiti Kevät hymyilee ja sanoo että kaikki lähtee sukkahousuista. Pojat kehuvat neiti Kevään sukkahousuja ja neiti Kevään sääriä. Pojat haluavat neiti Kevään ilman sukkahousuja.
   Neiti Kevään ympärillä on elämää. Tahdon suojella häntä siltä. Minä tahdon olla neiti Kevään elämä. Siinä elämässä olisi vain neiti Kevät ja minä ja meidän silmämme eikä yhtään pippeliä ja siinä olisi vain meidän tarinamme eikä yhtään muuta tarinaa. Neiti Kevät sanoo osaavansa lukea poikien ajatuksia. Pojilla on likaisia ajatuksia. Minulla ei olisi. Minulla olisi kauniita ajatuksia. Mutta niitä neiti Kevät ei osaa lukea. Niitä hän ei saa lukea.
  Katselen neiti Kevättä kaksikymmentäseitsemän minuuttia. Hänen ympärillään oli elämä ja minun ympärilläni oli kevät. Minä haluan pysyä tässä ikuisesti. Minä haluan kuulla sinun tarinoitasi, neiti Kevät. Kerro minulle taas poikien pippeleistä, niin minä otan toisen kupillisen teetä.

2. Humalasta, vapinasta ja häpeästä

Leeví and the Leavings lauloi aikoinaan siitä mielettömästä fiiliksestä, kun on ensi kertaa kännissä. Kuuntelin sitä biisiä joskus tosi paljon. Olin neljätoista ja maailma oli täynnä asioita, joita kokea. Jenni Vartiainen lauloi siitä miten haluaa kokea kaiken, laskuvarjohypyn ja naisen, rakastaa tosissaan.

Silloin mä join ensimmäisen kerran.

Oli kesäloman viimeinen päivä ja olin yksin kotona. Olinhan mä aikaisemmin maistanut jotain siidereitä salaa kun äiti oli mennyt tupakalle ja se oli jättänyt tölkin pöydälle, tai kavereilta olin ottanut huikan kaljasta. Mutta silloin, kesäloman viimeisenä päivänä mä otin sen kuuluisan ensikerran kännin. Ja se oli mieletön fiilis. Nauroin ja join kirkasta papan viinakaapista ja kaatusin käytävän matolle. Juoksin ulos ja menin salaiseen paikkaan. Näin myöhemmin ajatellen se oli aika vaarallista. Sieltä ois voinut pudota tosi kovaa. Sillan alta radalle. Mieluummin ehkä niin päin kuin mitä nykyään. Kun putosinkin radalta sillan alle. Ja täällä mä nyt sitten olen, lojun kavereiden nurkissa parhaan ystäväni herra Koskenkorvan kanssa. Kuningas Alkoholi, rakas Humala. Mä en jaksa yrittää enää. Aina kun yrittää niin sattuu ja tosi kovaa. Tärinää ja itkuvapinaa. Musta on parempi olla humalassa kun surullinen. Tai parempi olla humalassa ja surullinen. Aika hirveää olla pelkästään vaan surullinen.
  
Älä katso minua silmiin. Älä katso minua silmiin. Mitä tahansa, mutta älä katso silmiin. Äiti kysyy mitäs me kavereiden kanssa. Ei me kummempia. Ei me ikinä kummempia. Ei me koskaan olla tehty mitään. Istuttiin vaan, juteltiin ja naurettiin. Vatsassa pyörii, päässä pyörii. Kaikkialla pyörii, kaikki pyörii. Sellaista se on. Kaikki pyörii. Huomenna kaikki soittelee ja kyselee mikä fiilis. Vieläkö on hihii ja vittujako millään väliä. Vieläkö se eilisiltainen jätkä on maailman ihanin. Ja vieläkö maistuu. Haistakaa paska, sanon. Haistakaa paska ja käännän kylkeä.
   Äiti sanoo että näytän kummalta. Sanon että minulla on kumma olo. Päätä särkee. Äiti sanoo että sellaisina päivinä ei lähdetä ulos ja minä sanon että painuu helvettiin. Äiti sanoo että helvetti on täällä jo. Katse on tiessä.
   Puiden lehdet ovat kellastuneet. Missähän välissä. En ole huomannut. En ole huomannut paljoakaan tämän syksyn mittaan. En kesän jäljeltä yhdessä pysyneitä onnellisia pareja, heitä kai kuitenkin yhä on, enkä lintujen muuttoa pois etelään. En ole huomannut ensimmäisiä pakkasaamuja, en parhaimmillaan hehkuvia mandariineja. Olen huomannut kädessä pullon tuntuvan viileämmältä kuin jokin aika sitten. Olen pannut merkille perjantait ja keittiönpöydällä lojuvat särkylääkepaketit.
   Sytytän tupakan. Äiti sanoo ettei autossa. Minä sanon, että autossapa hyvinkin. Äiti on menettänyt toivonsa suhteeni. Säälittävää. Olen sanonut ettei minusta kannata huolehtia. En ole sen arvoinen. Silti se jaksaa, kun kuulemma rakastaa. Säälittävää. Avaan auton ikkunan ja puhallan savua keuhkoistani mustaan syysiltaan. Se jää kiemurtelemaan ilmaan kauniisti, kuin serpentiini. Kuin se tanssisi kauniisti. Tappavan kauniisti. Nenälleni putoaa pisara, toinenkin. En ole varma mistä ne tulevat. Itkeekö joku taivaassa vai itkenkö minä. Minulla ei ole tunteita. Ei vain ole. Ei enää. Tai sitten on, en vain tunne niitä. Pudotan puoliksi palaneen savukkeen jonnekin alas märälle tielle ja suljen hitaasti ikkunan. Siinä on sellainen vanhanaikainen manuaalikahva. Äiti ei katso minua.
   Haron takkuja hiuksissani. Pitäisi harjata ne pois mutta en millään ole jaksanut. Olen laiska, olen hidas ja laiska. Haukottelen. Äiti sanoo että nukun liian vähän. Minä sanon että nukun liian paljon. Nuorena pitää saada mennä. Äiti sanoo ettei hänen nuoruudessaan ja minä sanon että niin, silloin liitukaudella. Äiti sanoo että silloin oli sentään kotiintuloajat ja minä sanon että eipäs ollut, kun ei ollut kellojakaan. Äiti käskee minun harjata hiukseni.
   Katson edessämme silmänkantamattomiin jatkuvaa pimeyttä  ja tietä, jolla sininen Audimme kiitää hyvin hitaan raketin lailla. Sentään jollain tavalla minäkin liikun eteenpäin. Hitaasti mutta varmasti kostealla asfaltilla, turvallisessa mutta turvattomassa autossa.
   Painan pimeydessä vihreänä hohtavaa nappia. Emme ole enää kahden. Radiossa joku kertoo ollensa lapsena yksinäinen koska kuunteli Louis Armstrongia muiden digaillessa KISSiä ja Led Zeppeliniä. Isot pojat rikkoivat sen trumpetin, nauroivat sen vaatteille. Lapsuuden traumat kuulemma vaikuttavat myöhempään kehitykseen ja siksi siitä tuli radiojuontaja kun sen terapeutti ei enää jaksanut kuunnella sitä. Sanoi, että mene muualle puhumaan hullu.
   Äiti kysyy kuuntelinko minä lapsena Louis Armstrongia. Vastaan kuunnelleeni.
  
Tunnen itseni tyhmäksi. Idiootti, luuseri, paska. Olen hölmö. Olen huora, känniääliö, juoppo, alkoholisti. Olen yleinen pilkankohde. Ja se on kaikki omaa syytäni. Olen rahaton ja onneton. Olen koditon. Yksinäinen.

Kun saan syliini sieluani lämmittävän, joka perjantaisen punaviinipulloni, lauantaisen koiraystäväni, sunnuntaisen krapulalonkeroni, maanantaisen siiderisärkylääkekoktailin, tiistaisen viskibasson, keskiviikkoisen pikkulauantaifiiliksen, torstaisen jeshuomennaonjoperjantai -tunteen… tunnen itseni voittajaksi. Maailma lepää käsilläni ja minulla on kaikki vallan köydet hyppysissäni. Olen muiden yläpuolella, olen saastainen jumalatar, Artemis verkkosukkahousuissa. Teen tasan mitä haluan, juon kolmen tähden jallupullon ja tutkin muistikirjojani. Hukun ämpäriin ja pakenen baarikärpäslätkää. Olen sekaisin, olen kova mimmi, isken silmää kaikille ja päädyn universumia järisyttävälle puskapanolle jonkun ihanan kanssa, jonkun, joka saattaa olla mies tai nainen tai jotain siltä väliltä, mutta sillä ei ole oikestaan väliä, eikä siinä tilassa eroa edes huomaa. Jumalauta kun on vientiä kerron kaikille naituani puolta kaupunkia ja paria katulamppua.

Aamulla tajuan olevani kuolevainen. Tavallinen, säälittävä kuolevainen. Pullostani putoaa pohja, tunnen itseni häviäjäksi. Haluaisin oksentaa itseni ulos, jatkaa olemistani pelkkänä kuorena. Minä olen kuori, olen vihreää lasia, ruskeaa muovia, lyökää minua. Jos lyötte tarpeeksi kovaa, huomaatte, että sisälläni on pelkkää kurjaa nestettä. Olen vihreää lasia.

Radiosta tulee taas se biisi. Se on kaunis vaikka sattuu.

“Kovin helposti ei kiinni saa
sitä kadonnutta nuoruutta
ja mieletöntä fiilistä
kun on ensi kertaa kännissä.
No ehkä elämässä tarvitsee
joskus selitellä itselleen.
Ja eritellä mielessään
miksi kuviot on pielessä”

Niin se taitaa ollakin. Kaikki tahtoo olla sekaisin, hei beibi sekaisin. Kun nuorena pitää saada mennä. Kunpa vain se olisi jäänyt sinne nuoruuteen. Mä en ole enää neljätoista. Mä olen jo päälle parikymppinen. Mua ei enää kukaan vahdi, ei laita rajoja. Mä en osaa tehdä sitä itse. Mä olen kohtuuton, ja mä olen vitun sekaisin.

Hei beibi, sekaisin.

Katso minua silmiin. Tee se. Katso minua silmiin äiti. Ole kiltti, katso minua silmiin.

Johdanto toiseen tekstiini

Ajattelin ennen toisen tekstini julkaisua antaa vähän osviittaa tulevasta. Teksti on alunperin vuodelta 2008, jolloin olin kahdeksannella luokalla. Luokkamme piti osallistua kirjoituskilpailuun, jonka aiheena oli Päihteetön elämä. Osallistuin tällä tekstillä ja satuin voittamaan kyseisen kilpailun.
Olen sitemmin hieman muokannut ja päivittänyt tekstiä.

Noora kuittaa !

1. Ruuasta, rakkaudesta ja rakkaudesta ruokaan

Minulle on kertynyt kiloja. Liikaa. Parikymmentä. Hän huomauttelee siitä minulle. He huomauttelevat siitä minulle. Katso, sinun vatsasi voi jäädä jo sängyn ja minun väliin. Naurat minulle. Minä puristan itseäni. Olen tarpeeksi suuri lämmittämään itseäni. Minä en käy vaa’alla. Se sattuu liikaa. Minä syön tai olen syömättä. Silti minä vain kasvan. Laajenen. Voiko itseensä hukkua? Minä hukun ja sinä naurat.
   Aamuisin minä olen kaunis. Olen pieni ja sileä. Herra Uni on silittänyt pahan maailman ja kalorit minusta pois. Herra Uni rakastaa minua ja minä rakastan häntä. Me olemme paljon yhdessä. Olisimme enemmänkin ellei Maailma kaipaisi minua. Minun on toisinaan noustava ja kohdattava elämä pehmoisen linnakkeeni ulkopuolella. En oikein pidä siitä. En tosin pidä oikein mistään. Pidän aamuista, aamukahvista ja Sinusta. Toisinaan pidän myös pyykkien ripustamisesta ulos. Silloin kun on lämmintä. En silloin kun sataa. En pidä sateen hajusta enkä kovinkaan paljon siitä, että se tarttuu puhtaisiin pyykkeihin.
   Aamuisin minä olen ihan pikkuinen. Sinä silität minua ja sanot minua kauniiksi. Minä haluaisin ranskalaiseen tyyliin aamiaiseksi voisarven ja sellaista kahvia, jossa maitokin on keitetty. Mutta en minä uskalla syödä. Minä olen aamuisin niin kovin pieni. Sitten minä syön ja kasvan suureksi. Sinä kyselet mitä minä haluan tänään syödä ja minä sanon että ihan sama päätä sinä. Minä kun en haluaisi syödä ja silti minä vain syön. Minä syön liikaa ja kokoajan. Sinä otit vaa’asta patterit pois.
   Minä olin kaksitoista kun ensimmäisen kerran koitin laihduttaa. Katselin tyttöjenlehdistä kuvia ja juttuja jotka huusivat olet täydellinen, sinun ei tarvitse olla täydellinen. Sitten niissä oli niitä kuvia, niissä oli pieniä ihmisiä. Laitoin niitä ja hajuvesimainoksia seinälle. En laittanut leivän päälle voita. Koulussa tytöt tökkivät vatsaani ja kysyivät olenko raskaana. Minulle naurettiin. Minua ei naurattanut. Liikuntatunnilla hiihdin kymmenen kilometriä kun muut tytöt karkasivat hampurilaisille. Katselin netistä juttuja, joissa neuvottiin, miten välttää syömistä. Ruoka on paha, ruoka on demoni. Tee itsellesi jalkakylpy ja lakkaa kyntesi jos mielesi tekee ruokaa. Älä syö, olet inhottava läski. Läskit ovat heikkoja, sinä olet vahva. Olet kaunis, laiha ja vahva. Äiti halusi ostaa minulle vaatteita aikuisten osastolta. Minä en halunnut. Minua ällötti kun rintani alkoivat kasvaa. En suostunut pitämään rintaliivejä. En halunnut kasvaa aikuiseksi. Syö että kasvat. En syönyt. Housut eivät mahtuneet pyllyn kohdalta jalkaan.
   Pikkuhiljaa kasvoin pienemmäksi. Olin pieni ja kaunis. Minua sanottiin kauniiksi, täydelliseksi. Jotkut itkivät. Olin niin kaunis. Minulla oli paljon koruja ja korkokenkiä. Minulla oli pitkä tukka, punainen sellainen. Olin sinun punatukkainen. Minä kävelin pitkin käytäviä ja minut tunnistettiin korkokenkien kopinasta. Minä leikin ja nauroin ja olin ihan pikkuinen.
   Nyt minä olen iso. Muodokas, jotkut sanovat. Laitan salaa patterit vaakaan. Minulla oli eilen kaunis vaaleanpunainen mekko. Äiti sanoi että olisi pitänyt laittaa korsetti alle. Käyn vaa’alla ja menen nukkumaan. Herra Uni, tee minusta pieni ja kaunis.

Johdanto

Hakaneula nenästä läpi. Tummansinistä silmiin, siihen kirkkaan pinkin luomivärin päälle, punaisen huulipunan seuraksi. Tukkaa poikki tuosta. Ehkä tuostakin. Liian pieni mekko päälle, se ei mene takaa kiinni. Mutta melkein, se riittää. Eriparia olevat kengät kruunaavat kokonaisuuden.
  
En tiedä puhunko tässä itsestäni tässä ajassa vaiko barbileikeistäni viisitoista vuotta sitten. Katson itseäni peilistä. Minulla on reikiä naamassa. Huulessa pari ja nenässä yksi. Hakaneuloja ei sentään. Tukkaa on pätkitty vähän sieltä täältä. Olen puolikalju. Pinkkiä luomiväriä käytän vain juhlapäivinä. Tänään on tiistai. Tänään on mustaa. Eriparikenkiin minulla ei ole varaa. Barbeilla oli. Barbit saivat mitä tahansa. Barbeilla oli viisi poikaystävää ja vaaleanpunainen keittiö.
  
Barbi on lähdössä missikisoihin. Barbin nimi on Salama. Barbilla on salaisuuksia. Kaikilla on salaisuuksia. Barbi on lähdössä missikisoihin ja minä olen lähdössä en minnekään. Ehkä baariin, ehkä kaupungille salakuuntelemaan ihmisiä. Ehkä leikkipuistoon. Ehkä en minnekään.

Ja silloin minä päätin alkaa kirjoittaa naisena olemisen ihanuudesta, kamaluudesta, elämästä ja verkkosukkahousuista. Minä olen kaunis, sinä olet kaunis.

Ja meillä kaikilla on salaisuutemme.