Leeví and the Leavings lauloi aikoinaan siitä mielettömästä fiiliksestä, kun on ensi kertaa kännissä. Kuuntelin sitä biisiä joskus tosi paljon. Olin neljätoista ja maailma oli täynnä asioita, joita kokea. Jenni Vartiainen lauloi siitä miten haluaa kokea kaiken, laskuvarjohypyn ja naisen, rakastaa tosissaan.
Silloin mä join ensimmäisen kerran.
Oli kesäloman viimeinen päivä ja olin yksin kotona. Olinhan mä aikaisemmin maistanut jotain siidereitä salaa kun äiti oli mennyt tupakalle ja se oli jättänyt tölkin pöydälle, tai kavereilta olin ottanut huikan kaljasta. Mutta silloin, kesäloman viimeisenä päivänä mä otin sen kuuluisan ensikerran kännin. Ja se oli mieletön fiilis. Nauroin ja join kirkasta papan viinakaapista ja kaatusin käytävän matolle. Juoksin ulos ja menin salaiseen paikkaan. Näin myöhemmin ajatellen se oli aika vaarallista. Sieltä ois voinut pudota tosi kovaa. Sillan alta radalle. Mieluummin ehkä niin päin kuin mitä nykyään. Kun putosinkin radalta sillan alle. Ja täällä mä nyt sitten olen, lojun kavereiden nurkissa parhaan ystäväni herra Koskenkorvan kanssa. Kuningas Alkoholi, rakas Humala. Mä en jaksa yrittää enää. Aina kun yrittää niin sattuu ja tosi kovaa. Tärinää ja itkuvapinaa. Musta on parempi olla humalassa kun surullinen. Tai parempi olla humalassa ja surullinen. Aika hirveää olla pelkästään vaan surullinen.
Älä katso minua silmiin. Älä katso minua silmiin. Mitä tahansa, mutta älä katso silmiin. Äiti kysyy mitäs me kavereiden kanssa. Ei me kummempia. Ei me ikinä kummempia. Ei me koskaan olla tehty mitään. Istuttiin vaan, juteltiin ja naurettiin. Vatsassa pyörii, päässä pyörii. Kaikkialla pyörii, kaikki pyörii. Sellaista se on. Kaikki pyörii. Huomenna kaikki soittelee ja kyselee mikä fiilis. Vieläkö on hihii ja vittujako millään väliä. Vieläkö se eilisiltainen jätkä on maailman ihanin. Ja vieläkö maistuu. Haistakaa paska, sanon. Haistakaa paska ja käännän kylkeä.
Äiti sanoo että näytän kummalta. Sanon että minulla on kumma olo. Päätä särkee. Äiti sanoo että sellaisina päivinä ei lähdetä ulos ja minä sanon että painuu helvettiin. Äiti sanoo että helvetti on täällä jo. Katse on tiessä.
Puiden lehdet ovat kellastuneet. Missähän välissä. En ole huomannut. En ole huomannut paljoakaan tämän syksyn mittaan. En kesän jäljeltä yhdessä pysyneitä onnellisia pareja, heitä kai kuitenkin yhä on, enkä lintujen muuttoa pois etelään. En ole huomannut ensimmäisiä pakkasaamuja, en parhaimmillaan hehkuvia mandariineja. Olen huomannut kädessä pullon tuntuvan viileämmältä kuin jokin aika sitten. Olen pannut merkille perjantait ja keittiönpöydällä lojuvat särkylääkepaketit.
Sytytän tupakan. Äiti sanoo ettei autossa. Minä sanon, että autossapa hyvinkin. Äiti on menettänyt toivonsa suhteeni. Säälittävää. Olen sanonut ettei minusta kannata huolehtia. En ole sen arvoinen. Silti se jaksaa, kun kuulemma rakastaa. Säälittävää. Avaan auton ikkunan ja puhallan savua keuhkoistani mustaan syysiltaan. Se jää kiemurtelemaan ilmaan kauniisti, kuin serpentiini. Kuin se tanssisi kauniisti. Tappavan kauniisti. Nenälleni putoaa pisara, toinenkin. En ole varma mistä ne tulevat. Itkeekö joku taivaassa vai itkenkö minä. Minulla ei ole tunteita. Ei vain ole. Ei enää. Tai sitten on, en vain tunne niitä. Pudotan puoliksi palaneen savukkeen jonnekin alas märälle tielle ja suljen hitaasti ikkunan. Siinä on sellainen vanhanaikainen manuaalikahva. Äiti ei katso minua.
Haron takkuja hiuksissani. Pitäisi harjata ne pois mutta en millään ole jaksanut. Olen laiska, olen hidas ja laiska. Haukottelen. Äiti sanoo että nukun liian vähän. Minä sanon että nukun liian paljon. Nuorena pitää saada mennä. Äiti sanoo ettei hänen nuoruudessaan ja minä sanon että niin, silloin liitukaudella. Äiti sanoo että silloin oli sentään kotiintuloajat ja minä sanon että eipäs ollut, kun ei ollut kellojakaan. Äiti käskee minun harjata hiukseni.
Katson edessämme silmänkantamattomiin jatkuvaa pimeyttä ja tietä, jolla sininen Audimme kiitää hyvin hitaan raketin lailla. Sentään jollain tavalla minäkin liikun eteenpäin. Hitaasti mutta varmasti kostealla asfaltilla, turvallisessa mutta turvattomassa autossa.
Painan pimeydessä vihreänä hohtavaa nappia. Emme ole enää kahden. Radiossa joku kertoo ollensa lapsena yksinäinen koska kuunteli Louis Armstrongia muiden digaillessa KISSiä ja Led Zeppeliniä. Isot pojat rikkoivat sen trumpetin, nauroivat sen vaatteille. Lapsuuden traumat kuulemma vaikuttavat myöhempään kehitykseen ja siksi siitä tuli radiojuontaja kun sen terapeutti ei enää jaksanut kuunnella sitä. Sanoi, että mene muualle puhumaan hullu.
Äiti kysyy kuuntelinko minä lapsena Louis Armstrongia. Vastaan kuunnelleeni.
Tunnen itseni tyhmäksi. Idiootti, luuseri, paska. Olen hölmö. Olen huora, känniääliö, juoppo, alkoholisti. Olen yleinen pilkankohde. Ja se on kaikki omaa syytäni. Olen rahaton ja onneton. Olen koditon. Yksinäinen.
Kun saan syliini sieluani lämmittävän, joka perjantaisen punaviinipulloni, lauantaisen koiraystäväni, sunnuntaisen krapulalonkeroni, maanantaisen siiderisärkylääkekoktailin, tiistaisen viskibasson, keskiviikkoisen pikkulauantaifiiliksen, torstaisen jeshuomennaonjoperjantai -tunteen… tunnen itseni voittajaksi. Maailma lepää käsilläni ja minulla on kaikki vallan köydet hyppysissäni. Olen muiden yläpuolella, olen saastainen jumalatar, Artemis verkkosukkahousuissa. Teen tasan mitä haluan, juon kolmen tähden jallupullon ja tutkin muistikirjojani. Hukun ämpäriin ja pakenen baarikärpäslätkää. Olen sekaisin, olen kova mimmi, isken silmää kaikille ja päädyn universumia järisyttävälle puskapanolle jonkun ihanan kanssa, jonkun, joka saattaa olla mies tai nainen tai jotain siltä väliltä, mutta sillä ei ole oikestaan väliä, eikä siinä tilassa eroa edes huomaa. Jumalauta kun on vientiä kerron kaikille naituani puolta kaupunkia ja paria katulamppua.
Aamulla tajuan olevani kuolevainen. Tavallinen, säälittävä kuolevainen. Pullostani putoaa pohja, tunnen itseni häviäjäksi. Haluaisin oksentaa itseni ulos, jatkaa olemistani pelkkänä kuorena. Minä olen kuori, olen vihreää lasia, ruskeaa muovia, lyökää minua. Jos lyötte tarpeeksi kovaa, huomaatte, että sisälläni on pelkkää kurjaa nestettä. Olen vihreää lasia.
Radiosta tulee taas se biisi. Se on kaunis vaikka sattuu.
“Kovin helposti ei kiinni saa
sitä kadonnutta nuoruutta
ja mieletöntä fiilistä
kun on ensi kertaa kännissä.
No ehkä elämässä tarvitsee
joskus selitellä itselleen.
Ja eritellä mielessään
miksi kuviot on pielessä”
Niin se taitaa ollakin. Kaikki tahtoo olla sekaisin, hei beibi sekaisin. Kun nuorena pitää saada mennä. Kunpa vain se olisi jäänyt sinne nuoruuteen. Mä en ole enää neljätoista. Mä olen jo päälle parikymppinen. Mua ei enää kukaan vahdi, ei laita rajoja. Mä en osaa tehdä sitä itse. Mä olen kohtuuton, ja mä olen vitun sekaisin.
Hei beibi, sekaisin.
Katso minua silmiin. Tee se. Katso minua silmiin äiti. Ole kiltti, katso minua silmiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti